20. huhtikuuta 1925 – 20. huhtikuuta 2026: Ratkaisun päivä… ei muistopäivä
Artikkeli tarkastelee 20. huhtikuuta Al-Ahvazin historian käännekohtana — ei pelkkänä muistopäivänä, vaan hetkenä, jolloin vuosisadan mittainen muisti, vastarinta ja kollektiivinen tahto on muutettava tietoiseksi toiminnaksi. Teksti yhdistää historian, itsemääräämisoikeuden ja kansainvälisen oikeuden kysymykseen siitä, miten Al-Ahvazin kansa voi siirtyä menneisyyden muistamisesta oman poliittisen tulevaisuutensa rakentamiseen.
SUOMI
Vuosi 1925 ei ollut pelkkä ohimenevä päivämäärä historian sivuilla, vaan hetki, jolloin hegemonian projekti yritti vaientaa kokonaisen kansan ja pakottaa sille todellisuuden, joka ei edustanut sitä. Sinä päivänä soitettiin miehityksen sävel, ja sen tekijät kuvittelivat, että Al-Ahvaz alistuisi ja että kahleista tulisi pysyvä kohtalo. Mutta he eivät ymmärtäneet, että kansoja voidaan tukahduttaa, mutta niitä ei voida tappaa, ja että taistelussa koeteltu tahto ei sammu – se vain syttyy entistä voimakkaammin.
Siitä päivästä lähtien Al-Ahvaz ei ole elänyt pelkästään tavanomaisen vastarinnan tilassa, vaan se on kulkenut pitkän jatkuvan kamppailun tien, joka on kirjoitettu sen poikien verellä, kärsivällisyydellä ja uhrauksilla. Täysi vuosisata ei ollut antautumisen aikaa, vaan tietoisuuden kasaantumisen aikaa ja sellaisen kollektiivisen tahdon muodostumista, jota ei voida murtaa. Tämä on näkynyt toistuvina kansannousuina ja jatkuvana läsnäolona asialle, jota ei ole voitu häivyttää kaikista yrityksistä huolimatta.
Tänään, sadan vuoden jälkeen, tilanne muuttuu. Yhtälö ei ole enää sama kuin ennen, eikä ääni ole enää se yksi, jonka miehittäjä halusi. Sävelet, joilla miehityksen melodiaa soitettiin, ovat alkaneet särkyä, ja samalla vapauden sävel nousee entistä varmemmin. Al-Ahvaz ei ole enää tapahtumien marginaalissa, vaan etenee asteittain kohti toiminnan ja vaikutuksen asemaa ja valmistautuu olemaan keskeinen osa tulevan vaiheen muovaamista.
huhtikuuta 2026 ei tule ymmärtää pelkkänä muistamisen päivänä, vaan todellisena käännekohtana, jossa suunta määritellään uudelleen. Se ei ole päivä, jolloin suru palautetaan, vaan päivä, jolloin tahto palautetaan. Se ei ole päivä, jolloin itketään menetettyä, vaan päivä, jolloin rakennetaan se, mikä voidaan ottaa takaisin. Kansoja ei mitata sillä, mitä ne ovat menettäneet heikkouden hetkellä, vaan sillä, mitä ne kykenevät palauttamaan, kun niillä on visio ja tahto.
Tässä hetkessä ei voida sivuuttaa perustavaa totuutta: maailma muuttuu, voimasuhteet eivät ole enää pysyviä, ja järjestelmät, jotka näyttivät vakiintuneilta, voivat murentua olosuhteiden muuttuessa. Tällaisina hetkinä historiaa ei tehdä odottamalla, vaan tietoisella toiminnalla ja kyvyllä lukea mahdollisuuksia ja toimia niiden pohjalta.
Tästä syystä oikeutta itsemääräämiseen ei tule pelkistää poliittiseksi iskulauseeksi, vaan se on ymmärrettävä kansainvälisen oikeuden puitteissa pysyvänä ja luovuttamattomana oikeutena, joka sisältää selkeästi kansojen oikeuden valita oma poliittinen tulevaisuutensa, mukaan lukien täysi itsenäisyys. Tämä oikeus ei ole lahja, joka annetaan, eikä vaatimus, josta neuvotellaan, vaan oikeutus, joka perustuu vakiintuneisiin kansainvälisen oikeuden periaatteisiin ja vaatii tahtoa toteutuakseen käytännössä.
Se hetki, jonka Al-Ahvaz tänään kohtaa, ei ole tavallinen hetki, vaan todellinen koetus kyvylle siirtyä muistamisesta toimintaan ja tapahtumien kohteena olemisesta niiden muokkaajaksi. Historia ei odota epäröiviä, vaan se kirjoitetaan niiden käsissä, jotka ymmärtävät sen ajan ja liikkuvat siinä tietoisesti ja luottavaisesti.
Jos mennyt vuosisata oli täynnä yrityksiä murtaa tämä tahto, nykyhetki osoittaa, että nämä yritykset eivät onnistuneet lopettamaan asiaa, vaan ehkä jopa syvensivät ja vahvistivat sitä. Al-Ahvaz, asiana ja identiteettinä, ei ole kadonnut, ei sulautunut eikä menettänyt merkitystään, vaan on pysynyt läsnä ja odottaa oikeaa hetkeä pakottaakseen itsensä jälleen todellisuuteen.
Nykyinen haaste ei ole vain menneisyyden muistaminen, vaan kyky muuttaa se tulevaisuutta eteenpäin vieväksi voimaksi. Tahto, joka on kestänyt kokonaisen vuosisadan, kykenee avaamaan uuden horisontin, jos siihen yhdistyvät yhtenäisyys, selkeys ja visio.
Lopulta tärkein totuus on, että kansat, jotka eivät luovu oikeudestaan, eivät unohda asiaansa eivätkä hyväksy puolittaisia ratkaisuja, kykenevät muuttamaan todellisuuttaan, riippumatta siitä kuinka kauan se kestää. Vapautta ei anneta niille, jotka sitä odottavat, vaan se saavutetaan, kun siitä tulee peruuttamaton valinta. Itsenäisyys ei synny pelkästä halusta, vaan päättäväisyydestä, joka tekee siitä väistämättömän lopputuloksen.
huhtikuuta ei ole vain muisto siitä, mitä tapahtui, vaan se voi olla alku sille, mitä tulee tapahtumaan. Eilisen ja tämän päivän välillä tahto pysyy ratkaisevana tekijänä.
Voitto on tulossa, vapautus on tulossa – ja lähempänä kuin he kuvittelevat.
Hamid Shaye’ Al-Ahwazi
2. huhtikuuta 2026