Konfliktit eivät pitkitty ajan vuoksi… vaan sen vuoksi, miten niitä hallitaan
Poliittinen analyysi siitä, kuinka Ahwazin kysymystä on hallittu ratkaisun sijaan, sekä vaatimus Iranin miehityksen alaisen Ahwazin arabikansan oikeudesta täyteen itsemääräämiseen kansainvälisen oikeuden mukaisesti.
SUOMI
Se, mitä hallitaan ratkaisun sijaan… ei koskaan pysy todella hallinnassa.
Kyse ei ole teoreettisesta keskustelusta… vaan selkeästä kannanotosta Ahwazin arabikansan itsemääräämisoikeuden puolesta — aina täyteen itsenäisyyteen saakka — kansainvälisen oikeuden mukaisesti.
Ei aika pitkittä kysymyksiä… vaan tapa, jolla niitä hallitaan.
Ahwazin kysymys ei ole pitkittynyt vain ajan kulumisen vuoksi… se on kysymys, jota ei ole annettu ratkaista.
On eri asia, pitkittyykö kysymys monimutkaisuutensa vuoksi… vai siksi, ettei päätöstä sen ratkaisemisesta ole koskaan tehty.
Se, mikä jätetään ratkaisematta, ei pysähdy… se mukautuu, jatkuu ja muuttuu ohimenevästä tapahtumasta pysyväksi tekijäksi koko järjestelmässä.
Ratkaisemattomat kysymykset eivät katoa… ne muotoutuvat uudelleen kriisien sisällä.
Vuosisadan ajan Ahwazin kysymystä ei ole saatettu päätökseen eikä ratkaistu… se on järjestetty yhä uudelleen osaksi laajempia rakenteita.
Se, mitä esitetään “vakautena”, ei ole ratkaisun tulos… vaan hallinnan tulos.
Ja hallinta merkitsee vain väliaikaista lykkäystä sille, mitä ei ole ratkaistu.
Vakaus, joka ei perustu ratkaisuun… perustuu viivyttämiseen.
Ahwaz ei ole poikkeus… vaan keskeinen kysymys, jonka kautta voidaan mitata, kuinka vakavasti ratkaisemattomia kansallisia ja poliittisia kysymyksiä todella käsitellään.
Se ei ole maantieteellinen reuna-alue… vaan strateginen sijainti, jossa energiavirrat risteävät alueellisten ja kansainvälisten turvallisuusyhtälöiden kanssa.
Siksi sen vaikutus ei rajoitu Ahwazin rajoihin… vaan ulottuu niiden ulkopuolelle.
Alue, jonka rikkauksia hallitaan Ahwazin arabikansan tahdon vastaisesti, ei tuota vakautta… vaan synnyttää viivästynyttä jännitettä.
Ahwazissa emme puhu vain luonnonvaroista… vaan maan ja sen kansan välisestä suhteesta.
Kun tätä suhdetta hallitaan Ahwazin arabikansan tahdon vastaisesti, ei ainoastaan sisäinen tasapaino järky… vaan myös koko ympäröivä alue muotoutuu uudelleen.
Se, mitä ei ratkaista sisäisesti… ei pysy sisäisenä.
Siksi Ahwazin kaltaisia kysymyksiä ei voida enää käsitellä pelkkinä “valtion sisäisinä asioina”.
Niiden vaikutukset eivät pysy rajojen sisällä: ne näkyvät energiajärjestelmän häiriöinä, rajat ylittävinä jännitteinä ja kriiseinä, jotka tuotetaan yhä uudelleen eri muodoissa.
Viivästetyt kysymykset muuttuvat ajan myötä epävakauden pysyviksi tekijöiksi.
Se, mitä hallitaan ratkaisun sijaan… tuotetaan uudelleen yhä monimutkaisemmissa muodoissa.
Se, mitä myöhemmin kutsutaan “monimutkaisuudeksi”, on usein suora seuraus aiemmasta päätöksestä: kysymystä on hallittu sen ratkaisemisen sijaan.
Kansainvälinen oikeus on selkeä: kansojen itsemääräämisoikeus on luovuttamaton oikeus, joka ei vanhene eikä katoa sillä, että se kielletään.
Tämä oikeus on vahvistettu Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjassa sekä vuoden 1966 kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa oikeudellisena velvoitteena — ei poliittisena valintana.
Kansainvälistä oikeutta ei mitata poliittisen hyväksynnän perusteella… vaan sen perusteella, kuinka johdonmukaisesti sen periaatteita sovelletaan.
Maailma ei kärsi tänään ymmärryksen puutteesta… vaan päätöksen puutteesta kohdata nämä kysymykset sellaisina kuin ne todella ovat: ratkaisemattomina poliittisina kysymyksinä — ei pelkkinä hallinnoitavina oikeudellisina asiakokonaisuuksina.
Ero on ratkaiseva:
Oikeudellista tapausta hallinnoidaan… mutta poliittinen kysymys on ratkaistava.
Kun poliittiset kysymykset pelkistetään oikeudellisiksi asiakirjoiksi ja hallinnollisiksi prosesseiksi… niiden todellinen ratkaiseminen viivästyy väistämättä.
Ahwaz ei tänään esitä tunneperäistä vaatimusta… vaan suoran poliittisen kysymyksen:
Voiko miehityksen ja hallinnan jatkuminen korvata todellisen ratkaisun loputtomasti?
Vastaus ei ole teoreettinen… sillä viivyttämisen kustannukset kasaantuvat ja ilmenevät jatkuvana epävakautena.
Periaate, jota ei sovelleta… ei menetä ainoastaan voimaansa… vaan myös merkityksensä.
Ratkaisun suunta ei enää ole epäselvä eikä avoin loputtomille tulkinnoille.
Ensimmäinen askel on tunnustaa kysymyksen todellinen luonne: kyse on kansasta, maasta ja itsemääräämisoikeudesta.
Sen jälkeen Ahwazin kysymys on siirrettävä avoimeen poliittiseen prosessiin, jolla on selkeä aikataulu ja joka perustuu kansainvälisen oikeuden periaatteisiin.
Itsemääräämisoikeuden toteuttamista ei voida rajoittaa väliaikaisiin hallinnollisiin ratkaisuihin… eikä sisäisiin järjestelyihin, jotka jättävät kriisin ytimen koskemattomaksi.
Oikeus itsemääräämiseen ulottuu täyteen itsemääräämiseen — aina itsenäisyyteen saakka — vapaan ja kansainvälisesti valvotun prosessin kautta, jonka tuloksia kunnioitetaan.
Iranin miehityksen alaisella Ahwazin arabikansalla on oltava mahdollisuus ilmaista vapaa tahtonsa ilman painostusta, väkivaltaa tai miehitysvallan määräämiä rajoituksia.
Tämä edellyttää selkeää prosessia: riippumatonta kansainvälistä valvontaa, sitovia oikeudellisia takeita sekä täytäntöönpanomekanismia, joka ei mahdollista uutta viivytystä.
Kaikki muu ei ole ratkaisu… vaan kriisin tuottamista uudelleen uudessa muodossa.
Vakaus, joka ei synny Ahwazin arabikansan vapaasta tahdosta… ei kestä.
Ahwaz ei ole vain osa tätä kokonaisuutta… vaan yksi sen ratkaisevista pisteistä.
Se paljastaa, mitä ratkaisemattomille kysymyksille tapahtuu, kun niitä hallitaan vuosikymmenten ajan niiden ratkaisemisen sijaan.
Ajan myötä niistä tulee pysyviä tekijöitä alueellisessa ja kansainvälisessä vakaudessa.
Kun kysymykset ratkaistaan niiden juurista lähtien… koko vakauden rakenne muuttuu.
Todellisuus ei enää hyväksy loputonta viivytystä.
Se, mitä ei ole ratkaistu vuosisadan aikana… ei ratkea sattumalta.
Joko jatkamme kriisien hallintaa… tai aloitamme niiden ratkaisemisen juuriltaan.
Se, mitä ei ratkaista… ei pysy ikuisesti lykättynä.
— Hamid Shayea Al-Ahwazi —
29.4.2026