Musta Keskiviikko…
Artikkeli tarkastelee Mustaa Keskiviikkoa Mohammarehissa hetkenä, jossa väkivalta ei kohdistunut vain ihmisiin ja kaupunkiin, vaan myös Ahwazin arabikansan tietoisuuteen, identiteettiin ja tahtoon. Teksti analysoi, kuinka valta pyrkii muuttamaan pelon pysyväksi osaksi kansan sisäistä karttaa, ja korostaa, ettei muistin tehtävä ole vain säilyttää tragediaa, vaan muuttaa kipu tietoisuudeksi, läsnäoloksi ja voimaksi, joka estää historian toistumisen.
Kun valta yritti tappaa ihmisen ennen maata
Kaikkia joukkomurhia ei tehdä vain maan hallitsemiseksi.
Jotkut joukkomurhat tapahtuvat siksi, että tietoinen kansa itsessään muuttuu uhaksi.
Juuri tämä tekee joistakin historian hetkistä vaarallisempia kuin pelkät ”veriset tapahtumat” tai ”poliittiset yhteenotot”.
Ne paljastavat totuuden, jonka valtarakenteet yrittävät aina piilottaa:
Miehitys ei pelkää vain maata…
Se pelkää ihmistä, joka tietää maan kuuluvan hänelle.
Ja tästä alkaa Mohammarehin tarina.
Keväällä 1979 Mohammarehissa tapahtunut ei ollut vain ohimenevä yhteenotto šaahin hallinnon kaatumisen jälkeen.
Se oli hetki, jolloin ahwazilaiset näkivät vielä julmemman totuuden:
Monet niistä voimista, jotka olivat nostaneet vapauden ja vallankumouksen iskulauseita tyranniaa vastaan… eivät olleet valmiita tunnustamaan kansojen vapautta silloin, kun kyse oli Ahwazin arabikansasta.
Vallankumous, johon sorretut kansat osallistuivat monarkian kaatamiseksi — ja jossa ahwazilaiset olivat aktiivisimpien osallistujien joukossa — ei muuttunut šaahin kaatumisen jälkeen hankkeeksi, joka olisi tunnustanut kansojen oikeudet.
Sen sijaan siitä tuli nopeasti taistelu siitä, kuka monopolisoisi vallan, valtion ja itse merkityksen.
Ja kun ahwazilaiset vaativat lupausten toteuttamista liittyen heidän oikeuteensa itsemääräämiseen sekä heidän poliittisen ja kansallisen olemassaolonsa tunnustamiseen, tätä ei nähty oikeutettuna vaatimuksena kansalta, joka oli osallistunut tyrannian kaatamiseen…
Vaan vaarana, joka täytyi murskata varhaisessa vaiheessa.
Ja tässä paljastui yksi alueen modernin historian julmimmista totuuksista:
Voimat voivat olla eri mieltä hallinnon muodosta… mutta yhdistyä silloin, kun kyse on kansojen estämisestä saavuttamasta täyttä oikeutta päättää omasta tulevaisuudestaan.
Siksi Mohammareh ei ollut vain yhteenotto uuden vallan kanssa.
Se oli hetki, jolloin vallan mekanismit alkoivat rakentua uudelleen… uusilla nimillä ja uusilla iskulauseilla.
Eikä tavoitteena ollut vain aseiden hiljentäminen.
Vaan vielä vaarallisemman ajatuksen murskaaminen:
Että ahwazilainen ihminen voisi uskoa omaavansa oikeuden maahansa, tulevaisuuteensa ja identiteettiinsä.
Musta Keskiviikko ei ollut vain päivä, jolloin ihmisiä tapettiin.
Eikä vain ohimenevä yhteenotto hallinnon ja mielenosoittajien välillä.
Se oli hetki, jolloin valta yritti määritellä kokonaisen kansan uudelleen:
Kansasta, jolla oli tahto, identiteetti ja muisti…
joukoksi ihmisiä, joiden täytyi oppia pelkäämään.
Siksi Mohammareh ei ollut vain sotilaallinen kohde.
Se oli psykologinen, poliittinen ja symbolinen kohde.
Sillä kaupungit, jotka kantavat kansojen muistia…
ovat joskus järjestelmille vaarallisempia kuin armeijat itse.
Mohammareh ei ollut vain kaupunki Karun-joen rannalla.
Se oli yksi niistä paikoista, joissa arabiahwazilainen identiteetti pysyi elossa kaikista pyyhkimisen, persialaistamisen ja tietoisuuden uudelleenmuokkaamisen yrityksistä huolimatta.
Ja juuri siksi tavoitteena ei ollut vain kaupungin hallinta…
Vaan sen merkityksen rikkominen.
Monissa tapauksissa järjestelmät eivät aloita tappamalla ihmistä fyysisesti.
Ne alkavat tappamalla hänen luottamuksensa itseensä.
Vakuuttamalla hänelle, että:
* hänen identiteettinsä on taakka,
* hänen historiansa on ongelma,
* hänen äänensä on vaarallinen,
* ja että hänen tulevaisuutensa tulee suunnitella hänen puolestaan ulkopuolelta.
Juuri tämä saa jotkut joukkomurhat ylittämään itse veren rajat.
Niistä tulee pitkiä yrityksiä muokata kokonaisen kansan tietoisuutta uudelleen.
Siksi Mustan Keskiviikon vaarallisin asia ei ollut vain uhrien määrä…
Vaan viesti, joka haluttiin lähettää sen jälkeen:
”Joko opitte pelkäämään… tai maksatte hinnan siitä, että kieltäydytte.”
Silti historia on aina osoittanut jotakin muuta:
Valta voi miehittää maan…
mutta se epäonnistuu silloin, kun se ei kykene miehittämään tietoisuutta kokonaan.
Ja juuri siksi kansoja ei kukisteta vain silloin, kun niitä sorretaan…
Vaan silloin, kun ne menettävät kykynsä ymmärtää, mitä niille todella tapahtui.
Ja tässä alkaa ero:
Kansan, joka kantaa muistoa,
ja kansan, joka rakentaa tietoisuutta muistosta.
Pelkkä muisti voi muuttua toistuvaksi suruksi.
Mutta tietoisuus muuttaa kivun pitkäaikaiseksi ymmärrykseksi.
Siksi joukkomurhien jälkeinen suurin vaara ei ole vain unohtaminen…
Vaan se, että uhrauksista tulee tunnepitoinen vuosittainen rituaali, joka ei muuta mitään.
Mustan Keskiviikon ei pidä jäädä pelkäksi surun muistoksi.
Se täytyy ymmärtää hetkenä, joka paljastaa, miten järjestelmät kohtelevat kansoja, jotka kieltäytyvät sulautumasta.
Kun mikä tahansa valta huomaa, että kansan identiteetti muuttuu tietoisuudeksi,
ja tietoisuus muuttuu läsnäoloksi,
ja läsnäolo voi jonain päivänä muuttua voimaksi,
se alkaa yrittää katkaista tämän ketjun varhain.
Siksi Mohammarehissa tapahtunut ei ollut irrallinen suuremmasta projektista:
Projektista, jonka tavoitteena oli hallita:
* ihmistä,
* identiteettiä,
* kieltä,
* muistia,
* maantiedettä,
* ja jopa tapaa, jolla kansa ymmärtää itseään.
Mutta kaikkein vaarallisinta tässä kaikessa…
On se, että maailma itse vastaa tällaisiin tragedioihin usein kylmällä hiljaisuudella.
Ei siksi, että totuus olisi epäselvä…
Vaan siksi, että monilla kansoilla ei ole riittävästi vaikutusvaltaa pakottaakseen kärsimyksensä osaksi kansainvälisiä laskelmia.
Ahwaz ei ole vain öljyrikas maa.
Eikä vain levoton alue uutisten marginaalissa.
Ahwaz on yksi niistä alueista, jotka liittyvät syvästi:
* globaaliin energiaan,
* Arabianlahden vakauteen,
* merireitteihin,
* ja alueellisiin voimasuhteisiin.
Ja monissa tapauksissa öljy näyttäytyi maailmalle selvempänä kuin ihminen, joka elää sen päällä.
Ja tässä alkaa yksi modernin aikakauden vaarallisimmista kriiseistä:
Hetki, jolloin maan ja varallisuuden arvo muuttuu suuremmaksi kuin siellä elävän ihmisen arvo.
Siksi ahwazilainen asia ei ole vain kysymys rajoista tai politiikasta.
Se on kertomus ihmisestä, joka yrittää säilyä ihmisenä kaikista pyyhkimisen yrityksistä huolimatta.
Todellinen miehitys ei ala vasta silloin, kun maa otetaan.
Se alkaa silloin, kun kansa työnnetään vähitellen menettämään uskonsa:
* itseensä,
* identiteettiinsä,
* ja kykyynsä rakentaa oma tulevaisuutensa.
Siksi vaarallisin asia, jonka kansat voivat tehdä katastrofien jälkeen…
On antaa pelon muuttua pysyväksi identiteetiksi.
Mohammareh ei ole vain veren muisto.
Se on historiallinen testi:
Muuttuuko kipu tietoisuudeksi?
Vai muuttuuko se pitkäaikaiseksi peloksi?
Ja tässä alkaa sukupolvien vastuu.
Ei vain muistaa mitä tapahtui…
Vaan ymmärtää:
* miksi se tapahtui,
* miten sen toistuminen voidaan estää,
* ja miten rakennetaan kansoja, joiden tietoisuutta ei voida helposti muokata sorron avulla uudelleen.
Sillä järjestelmät voivat onnistua hallitsemaan kaupunkeja jonkin aikaa…
Mutta ne pelkäävät aina hetkeä, jolloin ihminen alkaa ymmärtää itseään uudelleen.
Siksi vaarallisin voima, joka syntyy joukkomurhien jälkeen…
ei ole ase.
Vaan ihminen, joka kieltäytyy muuttumasta sisältä rikotuksi olennoksi.
Ja Musta Keskiviikko ei jää pelkäksi päivämääräksi…
Jos muistista tulee tietoisuutta,
ja tietoisuudesta läsnäoloa,
ja läsnäolosta voima, joka tekee mahdottomaksi palauttaa ahwazilainen ihminen jälleen uhrin asemaan.
Sillä todellinen tragedia ei ole se, että kansat tapetaan kerran…
Vaan se, että ne tapetaan yhä uudelleen hiljaisuuden,
unohtamisen,
ja kylmän epäoikeudenmukaisuuden normalisoinnin kautta ikään kuin se olisi luonnollista.
Joitakin kansoja ei jätetä elämään rauhassa…
Ne jätetään oppimaan pelkoa sukupolvi toisensa jälkeen.
Ja kun tällaisesta näkymästä tulee normaali osa maailman muistia, itse hiljaisuudesta tulee osa tragediaa.
Mohammareh ei ollut vain kaupunki, jossa uhrit kaatuivat…
Se oli hyytävä peili siitä, mitä voi tapahtua, kun intressit muuttuvat selvemmiksi kuin ihminen,
ja kun kokonainen kansa jätetään:
sorron,
kansainvälisen hiljaisuuden,
ja maailman väliin, joka näkee maassa enemmän vaurautta… kuin ihmisissä oikeuden elämään ja ihmisarvoon.
Siksi kysymys ei enää ole vain:
Mitä Mustana Keskiviikkona tapahtui?
Vaan pikemminkin:
Mitä tämä kaikki kertoo maailmasta, joka on oppinut elämään pelon kanssa… enemmän kuin puolustamaan ihmisyyttä?
— Hamid Shayea Al-Ahwazi —
22.5.2025