Se, mitä sanotaan, ei määritä todellisuutta… vaan se, mitä ylipäätään sallitaan sanoa.
Teksti tarkastelee median ja analyytikoiden vastuuta siinä, miten Iranin hallitseman maantieteen kansat, identiteetit ja oikeudet esitetään julkisessa keskustelussa. Se osoittaa, kuinka moninaisten kansojen pelkistäminen käsitteeseen “Iranin kansa” ei ole vain kielellistä yksinkertaistamista, vaan voi häivyttää kokonaisia kansoja, kuten Ahwazin arabikansan, näkyvyydestä ja tietoisuudesta. Kirjoitus vaatii toimituksellista ja moraalista vastuuta: median on tunnistettava kansojen omat nimet, kokemukset ja oikeus itsemääräämiseen sen sijaan, että se toistaisi niitä poistavaa kertomusta.
SUOMI
Tämä ei ole virhe… vaan vastuu.
Tämä teksti ei ole kommentti… vaan kannanotto.
Ei yleistä kritiikkiä… vaan suoraa vastuuttamista.
Median ammattilaisille ja analyytikoille maailmanlaajuisesti:
ette pelkästään välitä uutisia… te määrittelette niiden rajat.
Ja kun tiivistätte monien kansojen mosaiikin yhdeksi käsitteeksi — “Iranin kansa” — ette
yksinkertaista todellisuutta… vaan poistatte kokonaisia kansoja näkyvistä.
Tässä maantieteessä ei ole yhtä ääntä…
vaan useita ääniä, olemassa olevia identiteettejä ja muistoja, joita ei voi pelkistää.
Se, mikä pelkistetään kielessä… pelkistyy tietoisuudessa.
Ja se, mikä pelkistyy tietoisuudessa… työnnetään historian ulkopuolelle.
Tämä ei ole mosaiikki, joka sulauttaa erot…
vaan moninaisuus, joka todistaa, että jokainen kansa on itsenäinen kokonaisuus—
ei pelkistettävissä, ei yhdistettävissä, ei poistettavissa.
Kansojen pelkistäminen yhteen nimeen ei ole yksinkertaistamista… vaan poistamista.
Tämän moninaisuuden sivuuttaminen ei ole ammatillista neutraaliutta…
vaan hiljaista asettumista sellaisen kertomuksen puolelle, joka sulkee muut pois—
kertomuksen, jota toistetaan joka kerta, kun samaa kieltä käytetään samalla tavalla.
Koska media ei ainoastaan heijasta todellisuutta…
se määrittää, mitä todellisuus saa olla.
Neutraalius, joka peittää totuuden… ei ole neutraaliutta.
Sen sivuuttaminen, mitä Arab Ahwazi people joutuvat kokemaan—
äänen tukahduttaminen,
kielen kieltäminen,
taloudellinen syrjäyttäminen—
ei ole virhe uutisoinnissa…
vaan osallistumista tämän todellisuuden uudelleen tuottamiseen.
Hiljaisuus totuuden edessä ei ole neutraaliutta… vaan asemoitumista.
Se, mitä mediassa toistetaan, ei jää mediaan…
se muuttuu hallituksi todellisuudeksi.
Ja kun todellisuus muotoillaan pelkistävän kielen kautta,
tulos ei ole yksinkertaistaminen… vaan asteittainen häivyttäminen.
Sana, jota toistetaan, muuttuu kehykseksi.
Ja kehys määrittää sen, mitä nähdään—ja mitä ei.
Sitä, mitä ei nimetä… ei nähdä.
Ja sitä, mitä ei nähdä… ei käsitellä.
Tämä ei ole sarja yksittäisiä virheitä…
vaan politiikka.
Politiikka, jonka tarkoituksena on pyyhkiä identiteetti ja poistaa Ahwaz olemassaolosta—
ei kovalla äänellä… vaan kylmällä toistolla,
ei julistuksilla… vaan tietoisella sivuuttamisella.
Rikoksen sivuuttaminen ei lopeta sitä… vaan pidentää sen kestoa.
Ongelma ei ole tiedon puute…
vaan tapa, jolla se kerrotaan.
Ei tekstien puuttuminen…
vaan rohkeus tunnustaa ne.
Te tiedätte tämän moninaisuuden…
mutta valitsette pelkistää sen.
Tässä kohtaa valinta ei ole enää kielellinen…
vaan moraalinen.
Joka kerta, kun nimeä pelkistetään, identiteetti peittyy.
Ja jokainen toisto vahvistaa epäoikeudenmukaista todellisuutta—
kunnes vääryydestä tulee normaalia…
ei siksi, että se olisi totta,
vaan siksi, että sitä toistetaan jatkuvasti.
Toisto ei luo totuutta… vaan vakiinnuttaa kertomuksen.
Kansainvälinen oikeus on selkeä:
kansojen oikeus itsemääräämiseen on luovuttamaton—
se ei vanhene,
eikä sitä voi kumota kieltämällä.
Mutta tätä oikeutta ei mitata sillä, mitä on kirjoitettu asiakirjoihin…
vaan sillä, mitä sallitaan näkyä julkisessa keskustelussa.
Kun totuus poistetaan keskustelusta…
oikeus poistetaan todellisuudesta.
Tässä media ei ainoastaan erehdy…
vaan osallistuu.
Koska pelkistävän kielen jatkaminen ei ole kielellinen lipsahdus…
vaan toimituksellinen päätös.
Ja jokainen toimituksellinen päätös on kannanotto.
Se, joka tietää totuuden ja sivuuttaa sen…
ei kuvaa todellisuutta…
vaan osallistuu sen vääristämiseen.
Tänään kysymys ei enää ole: mitä tapahtuu?
Vastaus on jo tiedossa.
Todellinen kysymys on:
miten se, mitä tapahtuu, kerrotaan—ja kenen eduksi?
Koska kertomus ei ole tekninen yksityiskohta…
vaan ensimmäinen taistelukenttä.
Ja se, mikä ratkaistaan kertomuksessa…
ratkaistaan tietoisuudessa.
Se, joka hallitsee kertomusta… hallitsee totuuden määrittelyn.
Jos tiedätte tästä moninaisuudesta,
miksi diskurssi vaatii sen kieltämistä?
Ja voiko diskurssi, joka tietää…
väittää olevansa neutraali samalla kun se sulkee pois?
Nämä eivät ole teoreettisia kysymyksiä…
vaan ammatillinen ja moraalinen testi.
Lopulta kyse ei ole yhden kertomuksen valitsemisesta toisen sijaan…
vaan sen tunnustamisesta, että yksi kertomus ei riitä—
eikä ole koskaan ollut oikeudenmukainen.
Ja että tilan antaminen marginalisoiduille äänille…
ei ole poliittinen kannanotto…
vaan pitkään vääristyneen tasapainon palauttamista.
Valinta on tänään selvä:
joko olette osa totuuden paljastamista…
tai osa sen piilottamista.
Neutraalia aluetta ei ole.
— Hamid Shaya’a Al-Ahwazi —
22.4.2026